Koska meil kaikil on vaikeeta välillä

Ehkä vielä joskus opin tuntemaan sen tuntemattoman,

sen sisälläni olevan puolen, jota vielä tunne en

pyörremyrskyn, tunteiden luoman kaaoksen

joskus avaan sen solmun, joka on sulkenut sisäänsä osan,

palan minua, joka estää minua olemasta minä,

joskus vielä tiedän kuka oikeasti olen

koska välillä tuntuu että tunne itseäni en

Ehkä vielä joskus ymmärrän, että on ihan okei olla minä,

että olen ihan okei, vaikka olen minä,

että kaikista meistä tuntuu joskus tältä, kaikki saa joskus turpaan elämältä,

ettei mun tarvii miettii, mitä muut ajattelee musta silloin,

kun ajattelen itse olevani edes melkein okei

joskus ymmärrän vielä, että on ihan okei sanoa,

ettei välttämättä tunne olevansa okei.

Epävarmuus

Kuun säteily

Kiven kovuus

Mustan ja valkoisen sekoitus

Harmaus

Ilo

Suru

Jäätyneet sormet

Lämpösiin hanskoihin hautautuneet

Pois täältä lähteneet

Ja täällä pysyneet 

Sinä, te

Minä, me

Muut

Ikuisuus

Pieni hetki

Ja tarkoituksettomuus

Tarkoituksellisuus

Ylitsepääsemättömän yli pääseminen

Ja ihan kaikki muu

Kysymys

Mistä se johtuu,

että joskus tuntuu siltä,

et' vaik kaikkensa antaa,

ei mikään riitä

kun sata prosenttii ei oo tarpeeksi

ja haluaa vain antaa periksi?

Keinu

Pieni tyttö, kouluikäinen

Koulupäivänä, välitunnit kaikki viettää yksinään

Koulupihalla sijaitseva keinu ainoana ystävänään 

Koulutuntien välissä hän sujautti jalat kenkiinsä

Käveli puisen keinun luo, antoi keinun hänet vapauttaa.

Hän keinui kovaa, niin että vauhti alkoi vatsassa tuntumaan.

Ilman kavereita keinun vauhti häntä lohduttaa,

Välituntisin sen keinun seura riittää saa.

Kunnes joku muu haluaa tulla keinumaan,

Joku muu tytön paikan viedä saa,

Kun kuuteenkymmeneen on ehtinyt laskemaan.

Pieni tyttö ei uskalla takaisin paikkaa lunastaa
Ja menee loppuvälitunniksi kuusen alle istumaan.

Tulevaisuuden jälkeen

Mitä tehdään silloin, kun meitä ei enää ole

Vai teemmekö silloin enää mitään, eihän meitä ole

Ollaan olematta, ollaanko me

Voimmeko olla olematta, jos meitä ei ole

Eihän me silloin voida olla mitään,

Emmekä näin ollen olla olemattakaan,

Vaikka luulisi että jos meitä ei ole,

Olemme olematta
Vai ollaanko me

Kehitys

Kun sanat muodostavat lauseita

Kun lapset ei oo enää lapsia

Kun palapeli kootaan pala palalta

Ja kaikki odottaa ruuan valmistumista

Ja samaa odotetaan perheen lapsilta,

Jotka eivät kohta ole enää lapsia

Vaan ylioppilaita

Ylitse muiden olevia

Ylioppineita

Ylitse riman yltäneitä

Tai rimaa hipoen valmistuneita

Ja kun keihäistä tuli konekivääreitä

Ja lankapuhelimista älykkäitä

Meistä kaikista tulee joskus kai sellaisia

Kehittyneitä

Onnellinen loppu?

Voisin sanoa tykkääväni kirjoittaa onnellisia loppuja,

Mutta onko loput oikeesti koskaan onnellisia,

Onnelliset loput on niitä loppuja,

Joita esiintyy fiktiossa,

Eikä elämässä oikeessa,

Onko loput oikeesti koskaan onnellisia?

Voin sanoa tykkääväni kirjoittaa onnellisia loppuja,
Jotka ovat onnettomia, jos miettii lopun jatkoa.

Riita

Jää kova kylmä

tippuu taivaasta taas kyyneleet

jotka osaksi kylmää kokonaisuutta jää

jäätyvät kyyneleet

eikä niiden päälle astuessa tuu mieleenkään

että jonkun surut kengän alle silloin jää

että jonkun murheet tallotaan

jäätähän se on vaan

Valintoja

Valintoja on monenlaisia

helppoja ja vaikeita

juodaanko aamulla teetä vai kahvia

myönnetäänkö vaiko kierrellään totuutta

mitä valitaan, jos ei tunneta vaihtoehtoja

pitääkö valinta silloin heittää arpanopalla

mutta onko se valinta silloin ees oikea

entä jos mahtaa väärän valita

jos ei tunnista väärää oikeesta

laitanko piirrustukseen sinistä vai punaista

alotanko tanssin vai pelaanko fudista

luenko kokeeseen vai kirjotanko runoja

kunpa joskus osaisin sen oikean valita.

Noustaan

Mä tiedän miltä tuntuu,

kun olo on voimaton

mä tiedän millaista se on.

Mä tiedän, että silloin pitää

vaan viimeiset voimansa käyttää

mä tiedän, se rankkaa on

Mut tiedän myös, miltä tuntuu

se voittajafiilis, se kun hymyilee vaan, 

kun kaikkensa antaa, ja onnen takas saa

mä tiedän, alamäen jälkeen tie ylöspäin jatkaa

Ja mä tiedän, että kun voimii kerää,

voimattomuuden tunne häviää

ja tilalle tulee voimakkuus, voima

ja se voima kertoo, mitä onnellisuus on.

Mä tiedän, mitä onnellisuus on.

Taivaaseen

Hän kirjoitti sulkakynällään kauneimmallaan käsialalla kirjeen

Laittoi kirjeen kuoreen ja käveli kauppaan viedäkseen sen postiin

Hän oli lapsi vielä, mutta osasi silti reitin kotoa kauppaan.

Hän kaivoi taskustaan muutaman kolikon ja osti postimerkin.

Postimerkin hän liimasi kirjekuoreen.

Sitten hän tajusi, että kuoresta puuttuu osoite kokonaan,

Eikä hänellä ole mitään millä kirjoittaa,

Hän hätääntyy, mutta hänet huomataan

”Mikä hätänä”, kysyy hymyilevät kasvot, johon hän vastaa osoitteen puuttuvan kuorestaan.

Hymyilevät kasvot nyökkäävät ja kynän ojentaa.

Hän miettii pitkään ja hymyilevät kasvot kysyvät kenelle hän on mahtanut kirjoittaa

Johon hän vastaa, että tärkeälle henkilölle, jota hän ei ole nähnyt enää pitkään aikaan

Hymyilevät kasvot kysyvät, että missä tämä henkilö asua mahtaa
Hän ylöspäin osoittaa, ja katseensakin nostaa ”tuolla jossain”, hän vastaa

Me

Miksi olemme sellaisia, kuin olemme

Emmekä sellaisia, kuin haluamme

Mahdotonta tavoittelemme

Ja silti vain mahdollisen saamme

Sen, jota oikeasti haluamme,

Saa joku toinen kavereistamme

Me muiden haaveet toteutamme

Samalla kun muut toteuttavat omamme

Ja sitten iskee kateutemme

Ja rikki menemme

Teille, joita kutsuin ennen ystäviksi

Liian myöhään mä tajusin

huomasin

etten muka oo teidän arvonen

surin pitkään, hartaasti

vuoksi turhuuden

vuoksi ihmisten, jotka ei mua ansaitse

liian pitkään uskottelitte, että kavereita oisimme

liian pitkään valehtelitte, kuinka tärkeä teille olin

liian pitkään kuuntelin, uskoin hartaasti

ja selkäänpuukotuksenkin

käännätte nyt omaksi syykseni

Anteeksi mitä?

Näössäni kai on vikaa

kun väitätte, ettette mitään väärin tehnyt

väitätte, ettette mua ulkopuolelle jättänyt

mä olen pitkään tätä tuskaa kestänyt

miettinyt, mitä vikaa mussa on, kun mulle käy näin nyt

vaan nyt tiedän ettei vika ole mussa lainkaan,

olin vain väärässä seurassa siihen aikaan

nyt muistot rakkaat mun mielessä pysyvät ainiaan

mutta rakkaita ovat ne muistot vaan

koska teitä en voi enää rakastaa

ei ihmistä unohdeta noin vaan.

Nyt olen tässä

Mul ei oo tapana nimetä mun runoja,

Mutta tää on poikkeus,

Tästä alkaa poikkeus,

Koska en halua jättää postauksia otsikoitta.

Sanoisin tätä "uudeksi aluksi",

Mut ehkä tää on osa jatkotarinaa,

Koska kuka lukee instagramin kuvatekstejä,

Jos tarkoituksena on ihailla kuvia

Ehkä muutama, mut se ei riitä

Nyt oon tässä,

ehkä vähän eksyksissä,

Suoraa tietä kävelemässä,

Määränpäätä etsimässä,

Vaikka se on suoraan edessä.

En tarvii näkyvyyttä,

En oota menestystä,

Haluun vaan jakaa mun runoja alustalla,

Jossa teksti on ensisijalla, jossa kaikki jotka tulee tänne tulee tekstin takia,

Eikä vaan paina sydän -nappia

Ja lopulta sitä tekstiä ohita.